Lauantain fiiliksiä

Lauantai, viikonloppu. Ennen viikonloppuja odotti eri mielellä kuin nykyään. Nyt kun supistelujen takia ei oo moneen viikkoon ollut töissä, muistuttaa päivät vähän liikaa toisiaan. Se miten lauantai enää eroaa arkipäivistä, on melko vähäistä. Luksusta tietenkin se, ettei tarvitse nousta aikaisin laittamaan toista lasta kouluun, vaan voi makoilla rauhassa pidempään aamulla. Mieskin on painanut mahotonta työmäärää, ja on nyt jo toisen viikonlopunkin putkeen töissä. Ens viikolla on onneks tääläpäin hiihtoloma, joka koskee tällä kertaa koko perhettä. Melko luksusta, sanoisinko :) 

Kun itse "vain hengailee" suurimman osan ajasta, alkaa väkisinkin tuntea itsensä laiskaksi ja saamattomaksi. Melko turhauttavaa ihmisille, joka on tottunut tekemään ja menemään, istumatta juuri lainkaan paikoillaan. Tervettä tietysti, että vähän on joutunut opettelemaan rauhoittumista ja keskittymään omaan ja vauvan hyvinvointiin, vaikkakin se on tapahtunut pakon edessä. Supistelut jatkuu samanalaisina, ja etenkin autoa ajaessa niitä tulee tosi paljon. Kauan suunniteltu Ikean reissu saanee siis odottaa vielä kauan, ihan näillä viikoilla ei tohdi lähtee kauemmas ajeleen, ettei vain jatkuva supistelu tekisi mitään vahinkoa. 

Vaikka hyvän syyn pakottamana elämä on nyt tälläistä tasaista tallaamista ja hengailua, ei voi kieltää etteikö se kävisi hermoon. Aika tuntuu pysähtyneen, ja tuntuu ettei viikot etene millään. Joka aamu mietit, missä järjestyksessä teet ne jokapäiväiset rutiinit. Alottaisko pyykinpesulla, tuvan lämmittämisellä vai ruuan laitolla? Paljon muuhun ei pysty, ja nämä perus kotityötkin pitää tehä rauhassa, oloaan kuunnellen. Sen lisäksi, että tälläinen tekemättömyys ja hengailu saa tuntemaan itsensä turhaksi ja laiskaksi, tunnen väkisin myös syyllisyyttä siitä etten jaksa/pysty touhuta lasten kanssa enää samaan malliin kuin ennen ja mies on lähinnä yksin se, joka tuo leivän pöytään. Sairaslomalla/työttömänä kun ei hirveesti euroja ropise tilille. Taas yksi opettelun paikka ihmiselle, joka on tottunut tulemaan toimeen vähällä, mutta silti omillaan. Pakolliset menoerät kun pysyy samana, olin mä töissä tai en. Jostain se raha on niihin löydyttävä ja vähän se naista korpee, että täytyy nyt vain kestää se tosiasia, että mies kantaa suuremman taloudellisen vastuun kaikesta. 

Onneksi mies lohdutti kun tätä murehdin, että mun mahassa kasvaa hänenkin lapsensa, ja oon syystäkin kotona ♥ Itselle tilanne helpottuu varmasti sitten kun saadaan vauva konkreettisesti maailmaan. Silloin näkee jatkuvasti todellisena sen syyn miksi olla kotona päivät pitkät, ja kestää paremmin sen tosiasian, että omat tulot on normaalia pienemmät. Sitä odotellessa :) 

Viime yönä tääläkin satoi pitkästä aikaa kunnolla lunta. Osa niistä toki on taas jo sulanut pois, mutta päästiin Renen kanssa kuitenkin vähän ulkoilemaan. Viime vuonna jo nauratti Renen näkemys lumiukosta, mutta tänään sain vielä viime vuotistakin paremmat naurut. Vai mitä ootte mieltä, eiks oo komea lumiukko? :D

Ihan jäätävät silmät! :D

Kauaa tää mamma ei jaksanu lumes touhuta kun alle tehtiin pieni lenkkikin, mutta poika on ulkona edelleen. Viihtynyt sielä jo pari tuntia yhteensä ja hyvin näyttää touhua riittävän vaikka ei oo ees isoveliä seurana :) Onni asua omakotitalossa rauhallisella alueella, niin uskaltaa antaa toisen touhuta pihalla omassa rauhassaan. Ikkunasta näkee missä poika menee eikä tarvitse murehtia sen kummemmin. 

Reilu tunti vielä pronssiottelun alkuun, toivottavasti Leijonat saisi ne mitalit kaulaansa tänään. Olisivat sen ansainneet :) Siihen asti vois jälleen vähän hengailla. 

Adios, ja hyvää viikonlopun jatkoa!