Kun vauva halusi ulos

Noniin, olisikohan sitten aika kertoa tiivistetysti tuosta meidän pojan pikaspurtista maailmaan.

Kovin yksityiskohtaisesti en asioista halua kertoa, mutta jonkinlainen kertomus lienee kun menin mainitsemaan vauhdista, jolla poika halusi ulos ;) 

Kaksi päivää ennen laskettua, keskiviikkona 4.6 heräsin kellonsoittoon 7.00. Kello oli herättämässä, sillä meille oli varattu aika käynnistysarvioon 9.40 samaiselle päivälle. Painoin torkkua aikomuksenani vielä hetken jatkaa unia, mutta samantien tullut supistus (kivuton) pakotti nousemaan sohvan uumenista kuitenkin samantien. 

Pian huomasin, että nyt on meneillään jotain omituista. Lapsivettä! Ei ne kerralla menneet (missään vaiheessa), mutta vähän kerrallaan sitä tuli. Melko pian meninkin jo herättämään miehen, joka soittikin anopin paikalle. Halusin lähteä heti synnärille, kun pelkäsin että vedet menee kerralla ja sitten voisi olla jo kiire. 

Klo 7.45 matkalla sairaalaan, alkoi supistella muutaman minuutin välein, muttei kovin kipeästi. Klo 8.15 oltiin jo sairaalalla ja päästiin käyrille. Supistukset oli kuitenkin niin laimeita, etteivät piirtyneet edes käyrille. Aulassa odottelun jälkeen päästiin lääkärintarkastukseen joskus klo9 jälkeen. Kohdunsuu oli vain hätinä sormelle auki ja arvelin että pitkään saadaan vielä odotella ennenkuin alkaa kunnolla tapahtua. 

Kun ei vauvaa ollut odotettavissa vielä hetkeen, kätilö tarjosikin mahdollisuuden päästä ammeeseen loikoilemaan. Rentouduin kuumassa suihkussa sillä välin, kun amme täyttyi vedestä ja mies lähti käymään kahvilla. Ennen ammeeseen asettumista mietin, mahtaakohan poika syntyä edes saman vuorokauden aikana. 

Ammeessa olo tuntui mukavalta ja supistuksen tullessa huomasin miten vesi rentoutti, eikä supistus tuntunut senkään vertaa pahalta mitä aiemmin.

Mutta sitten alkoikin tapahtua. Mies tuli kahvilta, samantien alkoi uusi supistus. Todella, todella kipeä, ennenkokemattoman kipeä supistus. Ja samantien tuli tarve ponnistaa, joka johti omaan pakokauhuun ja huutoon "eihän se vielä voi tulla!?!?". Mies soitti kätilön apuun ja kohta akkaa vietiin jo paareilla saliin. Yhtäkkiä kohdunsuu olikin jo 8cm auki, ja parin tuskasen supistuksen jälkeen saikin jo alkaa ponnistamaan. 3 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen, klo 10.45, kuuluikin jo pojan ensimmäiset parkaisut! 

Kaikki tapahtui siis todella nopeasti. Avautuminen kolmella supistuksella + nopea ponnistusvaihe. Synnytys oli nopeudestaan huolimatta, tai varmaan juuri siksi, kamala. Fyysisesti selvisin "vähin vammoin", mutta henkisestä puolesta en mene takuuseen. Jotenkin kauhistuttaa edelleen se kipu ja tuska ja paniikki, mikä ammeessa iski, ja joka kesti siihen asti että sain pojan syliin. Minä, joka aina oon sanonut että synnyttäminen on kivaa, en voisi olla enää vähempää samaa mieltä. Ei se meinaan ole, ei ollut enää. Meganopean avautumisen aiheuttama kipu oli jotain niin kamalaa, etten sitä osaa sanoin kuvailla. Enkä edes halua. Unohtaa vain haluaisin. Tämä synnytys oli ehdottomasti kamalin omista synnytyksistäni vaikka nopeiten ohi olikin. (eka 17h, toka 3h..). Kauas jäi omat toiveet keinutuolissa keinuttelusta ilokaasunaamari kaverina, supistus- ja sydänkäyriä seuraillen. 

Mutta, pääasia että saatiin terve lapsi maailmaan, täyden kympin pistein ♥ Poika oli ja on edelleen jokaisen kivun ja tuskan arvoinen. Enkä voisi olla onnellisempi :) Mutta synnyttämään en enää halua. Sen enempää kuin olla raskaanakaan. Meidän perhe on nyt valmis ♥

Ainii. Jouduin muuten perumaan sanani, joita miehelle ja muillekin olen vuositolkulla toitottanut.

"Kukaan ei oikeesti synnytä niinku elokuvis. Ei kukaan huuda ja kiroile niin ku leffois näytetään!"

Kyllä muuten huutaa. Ja kyllä muuten kiroilee. Ihan niinkin paljon, että vieläkin hävettää..