Savutonta elämää takana nyt 89 tuntia.
Ristus sentään kun on vaikeaa! :( Tänään (no siis torstaina) on ollu hermot kireempänä kuin aiempina päivinä.
Tiuskin, raivoon, itken, tuskailen, masentelen. Oon surullinen.
Ilkeilen muille.
Tänään olin myös TODELLA lähellä sortua monta kertaa.
Ensimmäistä kertaa heti pian herättyäni kun ajelin personal trainer -tapaamiseen.
Löysin auton ovikotelosta tupakin, joka oli katkennut n.1cm matkalta.Eli vielä ois ollut
mooooonta savua jäljellä. Vain mua varten.
Mutta hetin sen pois. Ajattelin että on ehkä vähän noloa mennä hehkuttaan personal trainerille kuinka on ollut 3päivää polttamatta, ja haista samalla sille salaa poltetulle savulle.
Iltasella iski taas iso ahdistus ja ikävä tupakkia kohtaan. Menin miehen askille, avasin ja haistelin.
Mikä rakkaden tunne! ♥ Se tuoksu oli niin lohdullinen ja turvallinen.
Sitten keksin availla askia ees taas, ja se oli kovin terapeuttista. Se pieni kahiseva ääni kun avaat askin.
Tuttua ja turvallista.
Monta kertaa olin ottamassa salaa yhden. Mietin että salaa poltan sen yhden töissä, kukaan ei saa tietää. Salaa yhden, eihän se voisi olla paha kun mulla ois vain se yksi? Kun en voisi retkahtaa sen enempää?
Mutta jätin ottamatta. Nikotiini-inhalaattorin turvin köröttelin töihin.
Turhauttavaa :(
Nää oireet ja kaipaus tupakkia kohtaan saa mut tunteen itteni kyllä jo vähän tärähtäneeks. Miten voi oikesti olla henkisesti näin paljon riippuvainen? Fyysiset oireet on hyvin pienet.. Mutta pää ei tahdo kestää.
Millon tää helpottaa? Nyt heti kiitos, JOOKO!?!?!?!
Inhoon itteeni tälläsenä. Kun käyttäydyn näin. Ja tunnen näin. Ja itseinho vain lisääntyy kun syön koko ajan. Kohta oon terveempi joo, mutta 50kiloo painavampi.
Mielummin oisin hoikempi tervakeuhko kun puhdaskeuhkonen ylipainoinen höttökasa, jonka terveellisyys loppuu läskin tukkimiin suoniin ja elimiin.
Anteeksi vuodatus, mutta oon siihen oikeutettu. Kenenkään ei oo pakko lukea, jos ei jaksa.
Mut mun oli pakko purkautua.
Ja joo, ajattelen jatkuvasti lopettamisen hyviä puolia. Mutta ne nyt vaan ei ainakaan vielä lohduta kuin ohimenevän sekunnin. Eikä tupakin pilaamien keuhkojen kuvien katselu tms. aiheuta mitään ikäviä tuntemuksia.
Piru sisällä on paljon kovempiääninen. Ja uskottavampi.
Onneksi oon töissä. Muuten ratkeisin just ja nyt.
Muistan kun lopetin tupakinpolton, 3 ensimmäistä viikkoa oli älyttömän helpot, siitä se alamäki sitten lähtikin! Kaikki alkoi taas kiitos mieheni, enhän voinut vastustaa kiusausta ottaa yhden, sitten toisen...ja siitä se sitten taas alkoi.
VastaaPoistaSillon kun lopetin, lopetin kuin seinään, sitten sitä vaan päätti, että ei, nyt ei polteta ja sillä selvä. Väliin ihmettelen itekkin, että miten ne ensimmäiset viikot oli niin helppoja.. :D
Sitten kun fiksusti olin opetellut paniikkikohtauksen sattuessa, että poltan pari-kolme putkeen, niin saan hengityksen tasaantumaan, kun keskityn tupakinpolttoon... ;D ..joten seuraavan paniikkikohtauksen tullessa, olihan sitä nyt sitten pakko polttaa! :D
Tsemppiä hirveästi, nostan kyllä hattua jos lopettaminen onnistuu ! =)
Kiitos, kyllä tässä jo suht helppo on olla :) Huomenna tasan kuukausi :D
VastaaPoista