Pojat on poikia

Haluan nyt kirjottaa asiasta, jota itse oon miettinyt jo paljon ennen kuin olin itse ees äiti.

Aihe on meillä myös ajankohtainen, varsinkin vanhemman pojan kohdalla.

Mistä siis on kyse?

Mulle tulee Meidän Perhe -lehti, ja sielä oli juttu "Saako poikia lyödä?"

Pojat mäiskivät toisiaan päiväkodin pihalla. Aikuiset katsovat läpi sormien. Kasvatetaanko suomalaispojista edelleen sotilaita? Pojat sopeutetaan väkivaltaan esim. televisio-ohjelmilla, peleillä, leluilla ja taistelulajiharrastuksilla. Kasvattajat katselevat melkein huomaamattaan toiseen suuntaan, kun pojat tappelevat.

kuva

Otsikko "pojat on poikia", on yleinen kommentti, mitä kuulee useasta suusta kun on kyse poikalasten taipumuksesta fyysiseen tappeluun, kiusaamiseen ja kiinnostukseen väkivaltaisia ja taisteluaiheisia pelejä ja leluja kohtaan. Totta tämä, pojat riitelevät usein nyrkein sanallisten loukkausten sijaan, ja heillä on kiinnostusta taistelujuttuihin. Meillä myös. 

Mutta tarvitseeko tätä mielenkiintoa ruokkia? Yhtä lailla heitä kiinnostaa moni muukin asia. Meillä myös. Kyllä meillä leikitään hyvin innoissaan legoilla, autoilla, työkaluilla. He pitävät myös kauppaleikeistä ja rakastavat pelailla lautapelejä. Hoidossa, jossa on suurimmaksi osaksi tyttöjä leikkikavereina, he leikkivät paljon mys kotia. Ja kuulemma suurella innolla. 

Mutta katsoisivat kyllä yhtä suurella mielenkiinnolla myös ohjelmia, joissa taistellaan, tuhotaan, hävitetään. Ja pelaisivat mielellään kaikenlaisia pelikonsoleita. 

kuva

Päätin jo ennen äitiyttäni, että meille ei koskaan hankita mitään pelikonsolia, vaikka mahdolliset lapseni sitä kuinka toivoisivat. Sen verran nykyään oon eri mieltä, että jonkin liikunnallisen voisin hankkia, esim Nintendo Wii:n. Mutta pleikkareita ja äkspokseja meillä ei tulla näkemään.

Jaa että miksikö? No siksi, että pelit vievät mukanaan. Kun kapulan saa käteen, juuri muuta ei haluttaisi tehdäkään. Kyläilimme syksyllä kaverini luona, ja annoin heidän pelata ystäväni miehen pleikkarilla rallipeliä. Rallipeleistä mäkin tykkään. Pojat oli innoissaan, eivätkä oisi malttaneet lopettaa pelaamista. Se oli heillä myös ensimmäisenä mielessä, kun kyläiltiin seuraavan kerran samassa paikassa. Ja ymmärränhän sen, rallipelit vain on kivoja :D Mutta juuri tästä syystä en halua pelikonsoleita meille. Ne imaisevat mukanaan, koukuttavat. En halua että pojistani kasvaa miehiä, joiden ainoa vapaa-ajan viihdyke on istua ruudun ääressä pelaamassa. En, vaikka kyse olisi vain rallipelistä. Toinen suuri suu pelikoneiden hankkimattomuudelle on ne muut pelit. Tiedän, että joku jossain vaiheessa antaisi pojille lahjaksi pelin, jossa taistellaan, soditaan, tuhotaan, tapetaan, kuollaan ja herätään henkiin uudestaan. 

Olin jokunen vuosi sitten töissä päiväkodissa, ja järkytyin todella kun kuulin suurimman osan eskaripojista pelaavan K18 pelejä. Kun kysyin vlopun suunnitelmista, vastaus oli "no vähän on kivaa ku on viikonloppu, saa taas pelata koko päivän". Anteeksi MITÄ!? Koko vloppu taistelua ja tappamista. Joo, varmasti saa vanhemmatkin rentoutua ja levähtää pari päivää, kun annetaan lapsen pelailla nii paljon kuin jaksaa. Mutta haloo? Sitäkö lapselle halutaan opettaa? Että elämä on yhtä taistelua, ja vaikka rysäytät singolla päähän, sitä herätään henkiin uudestaan. Että tappelu ja tappaminen on suurta viihdettä, jossa pyritään aina vain taitavammaksi? Teki pahaa kuunnella eskaripoikien puhuvan, miten minkäkin hahmon aivot levis ja suolet tursus mahasta. Naurun ja ihailevien kommenttien saattelemana. 

Ei hyvää päivää. 

Samaten poikiin suhtaudutaan usein rennommin, kun kyse on väkivaltaisista leikeistä, tai kun riitatilanteessa mätkästään kaveria nyrkillä selkään. Ihmettelin aikanaan facebookissa, miten pojat voi tapella niin paljon ja miksei viesti mee perille vaikka tuhannesti kieltää. Meillä siis pojat oli alottanut jatkuvan tappelun ja riitojen selvittämisen satuttamalla toisiaan. Vaikka kaikkea muuta olin opettanut, ja joka kerta puuttunut asiaan. Arvatkaapa mitä kommentteja sain? "Pojat ny vaan on poikia, aina ollu, ei ne siitä miksikään muutu". Tälläkö asenteella kasvatetaan fiksuja nuoria miehiä? Jos lapsena hyväksytään tämä käytös vedoten sukupuoleen, miten viesti menisi perille vanhempana? Kuka nuorimies kuuntelee vanhempiaan teini-iässä, jos silloin aletaan kertoa ettei erimielisyyksiä selvitetä nyrkein vaan puhumalla? Mun mielestä on surullista, kun kaikki eivät puutu pienten poikien väkivaltaisuuteen, vaan lähinnä ollaan kuin ei huomattaisikaan, tai naureskelleen sitä kuinka pojat on poikia. Että miten ärsyttävä ilmaisu kun sen näihin asioihin yhdistää!

kuva

Meillä on periaatteena, ettei lapsille osteta minkäänlaisia aseleluja. No okei, vesipyssyt, muttei sen suurempaa. Eikä nekään sitten lopulta juuri kiinnostaneet. Ja pojat on hyväksyneet tän asian, vaikka välillä kuitenkin leluhyllyllä näytetään äidille "kato, eikö olis hieno pyssy". No olis varmaan, mutta meille ei sellasta tule. 

Meillä ei myöskään edelleenkään ole pelikonsoleja. Kiinnostus pelaamiseen on kuitenkin kova molemmilla, ja yksi päivä mietinkin että eristänkö hetä liikaa kaikesta heitä kiinnostavasta? Ovathan he mun kasvatukseni myötä ihan pihalla asioista, joita muut lapset hehkuttavat. Mutta pysyn kannassani, ei pleikkareita, ei taistelupelejä. Eräs päivä viime viikolla kuitenkin kokeilin, mitä he tuumaavat Pikku Kakkosen nettipeleistä. Ja kyllä kelpas! Niitä voi mun mielestä pelata silloin tällöin, mutta valvotusti tietenkin. Ei edes 6-vuotias ole mun mielestä valmis käyttämään tietokonetta yksin. Ties minne itsensä klikkailisi. Ehkä otan tavaksi hillitä heidän pelihimoaan päästämällä heidät kerran-pari hetkeksi pelaamaan niitä oikeasti opettavaisia ja lempeitä pelejä. Kumpikaan kun ei todellakaan kysellyt pyssypelien perään vaan innolla kilkkailivat Postimies Paten paketteja :D 

kuva

Pojat tappelee edelleen paljon, myös nyrkein ja muuten satuttamalla. Siihen puututaan joka kerta, ja mietitään  asiaa. Pyydetään myös anteeksi. Ja keskutellaan, miksi niin ei tehdä, ja miten pahalta toisesta tuntuu. Oon myös kertonut, miten vakaviakin seuraamuksia toisen satuttamisella voi olla. Välillä on päiviä, että he osaavat hillitä itsensä hyvin, mutta joskus velipojan ärsyttämien käy niin hermoon, että nyrkki heilahtaa. Mutta uskon ja toivon, että jonain päivänä he muistavat, että asiat ratkeaa paremmin puhumalla ja pyytämällä aikuista apuun, ja lopuksi kaikilla on parempi mieli ilman yhtäkään nyrkin iskua. 

Miten sitten miehen näkemys asiaan? Noh, onni on omistaa mies joka on itsekin kasvanut ilman pelikonsoleita ja pyssyleluja. Ja ihana mies siitä kasvoikin ♥ Eipä tarvi viihteellä ollessa koskaan pelätä, että oma mies ajautuis tappeluihin. Hän on näissä asioissa samoilla linjoilla, ja arvostan sitä suuresti. Eikä meidän arjesta kyllä mitään tuliskaan, jos mies näistä asioista ois täysin erimieltä.
Mutta onneksi meillä on näin :) Hän on hyvä miehenmalli pojille!

Eräs vapaapäivä viime talvelta ♥

Tietenkään en voi lopunelämääni varjella poikia näiltä asioilta. Kun esimerkiksi isompana kyläillään kavereilla, voin esittää toiveen ettei kylässäkään pelailtaisi kun lapseni sielä käy. Mutta mistä tiedän, kunnioitetaanko sitä toivetta? Tiedän, että moni nykyvanhempi katsoo mua kieroon näiden periaatteideni kanssa. Mutta katsokoon. Mun mielestä terveet leikit ja pelit, liikunta ja mukava yhdessäolo on lapsille paljon tärkeämpää. 

Tulipa hirmunen määrä tekstiä. Jaksoikohan kukaan ees lukea :D Mä kun pääsen näin isoissa asioissa vauhtiin, niin loppua ei näy. Mutta jos joku tämän jaksoikin loppuun asti lukea niin kertokaa ihmeessä mitä mieltä? Miten itse kasvatatte lapsianne näiden asioiden suhteen? Tai jos oot lapseton, miten ajattelisit toimivasi tulevaisuudessa mahdollisten lasten kohdalla? 

Sana on vapaa, eikä tässä oo tarkoitus ketään tuomita. Tämä on vain mun mielipide ja näkemys asiasta :)