Pieniä mietteitä

Päästiin vihdoin nuuhkimaan suvun uusinta tulokasta, pientä suloista poikaa ♥ Olin mielessäni elänyt tämän meidän ensitapaamisen moneen kertaan, ja olin varma että säästyn itkulta, tai ainakin se rajoittuisi pelkästään hienovaraiseen liikuttumiseen. Heh, niihän se menikin :D Kun näin pienen pään peiton alta, se alkoi. Ja vain yltyi yltymistään pidellessäni pientä rakkautta sylissäni ja tuijottaessani kyyneltensekaisin silmin tuota pientä ihmettä. Hentoinen, sievä liikutus oli kaukana tuossa tilanteessa. Lähinnä itkin puolihysteerisenä ja tärisin, oli pakko istua. 

Vuodatin noin 200000 kyyneltä. Olin vain niin onnellinen ja täynnä rakkautta. 

Liikutun yleensäkin kun näen pieniä vauvoja. Varsinkin poikalasten kohdalla, nostattaahan se niin suuret muistot pintaan ajasta kun sain omat poikani ensi kertaa syliin. Mutta tämä on jotenkin erilaista.
Oon haaveillut tädiksi tulemisesta siitä asti kun sain esikoiseni. Muistan monesti miettineeni, miltä tuntuu kun oma sisko saisi lapsen? Miltä tuntuisi olla täti? Syntyisikö rakkaus siskonlasta kohtaan pikkuhiljaa tutustumalla vai tuntisinko häneen yhteyden heti?

Kun sain viestin tämän siskonpojan syntymästä, hysteerinen onnenitku alkoi jo silloin. Ja se uusi monen monta kertaa joka päivä sen jälkeen. Ja kun näin ensimmäisen kuvan pojasta, rakastuin heti. Tunsin, että tässä on se poika, juuri se lapsi jonka tähän maailmaan kuuluikin saapua. Hänen paikkansa on täälä, ihanien ja rakastavien vanhempiensa äärellä. Juuri häntä myös minä olen odottanut nämä vuodet, jona tätiydestä olen haaveillut. Hän on täydellinen ♥ 

kuva täältä

Siskonpojan tapaamisen jälkeen mieleeni tuli hassuja ajatuksia. Olen jotenkin viimeisen vuoden aikana alkanut taipua ajatukseen, että ehkä musta oliskin äidiksi kolmelle. Ehkä olisin valmis kokemaan sen kaiken vielä kerran. Ennemminhän olin siis kauan sitä mieltä etten enää koskaan uskaltaisi. Mutta pikkuhiljaa tuntui että jos kuitenkin uskaltaisi joskus yrittää, saisiko alulle pienen ihmeen :)

Nyt kuitenkin, kun ensimmäisestä raskaudestani on kohta 7v, toisestakin pian 5v. Se tuntuu niin kaukaiselta, niin hurjalta! Jotenkin sumealta, ja ihmeelliseltä. Olenko mä pystynyt siihen kahdesti? Niin nuorena? Miten oon kaiken osannut?
Alkoi jännittää, osaisinko vielä? Oppisinko? Uskaltaisinko? Pärjäisinkö? Mitä jos kaikki taidot on kadonneet vuosien myötä, enkä osaisikaan enää? Millainen äiti musta tulisi pienelle uudelle ihmiselle tämän ikäisenä? Olisinko erilainen äiti, kuin silloin parikymppisenä kun poikani olen saanut? Pärjäisinkö yhtä hyvin? Vai voisinko pärjätä jopa paremmin? 

Mies kysäsi tänään iltasella, tuliko vauvakuumetta kun käytiin pikkupoikaa katsomassa. Vastailin lähinnä noilla peloilla ja jännityksillä, mitä edellä kuvailin. Ja hän jankkas että eikö yhtään tullut vauvakuumetta? En oikein osannut vastata, tuliko. Kysyin sitten "no tuliko sulle?" ja vastaukseksi sain "no, kyllä vähän tuli" :)

Ei voinut kuin hymyillä. Ehkä me yhdessä uskallettais, osattais ja pärjättäis? :)

Mutta sen aika ei silti ole nyt, ei ihan vielä ainakaan :)