Kun ei kestä enää itsekään itseään

3 viikkoa laskettuun aikaan.

"Ei enää kauaa!!!!" EIPÄ! Joka ikinen päivä (ja tunti ja minuutti ja sekunti) tuntuu elämääkin pidemmiltä tässä vaiheessa. Raskausajan masennus ja hermoheikkous on löytänyt tiensä meille, ikävä kyllä. Toisaalta onneksi vasta nyt, edellisessä raskaudessa kun se keikkui mukana lähes koko raskausajan.

Mutta parin viimeisen päivän aikana on oma mieli mennyt kyllä niin alas. En vaan jaksa, ei huvita, kaikki vastustaa, kaikki ärsyttää, en jaksa mitään enkä ketään. Vähiten itseäni. Huoh! Rv 37 ja vauva olisi oppikirjojen mukaan täysiaikainen, valmis tähän maailmaan. 

Itsehän oon ollut valmis synnärille jo noin 8kk takaperin, mutta sitähän tässä ei kysytty. 

Mä en vain enää jaksaisi, hetkeäkään, mutta vaihtoehdot taitaa olla aika vähissä. Poika syntyy kun haluaa, eikä mulla oo asiaan sananvaltaa. On vain pakko odottaa... ja odottaa.. ja odottaa..

mahan ympärysmitta on päässyt mun raskaushistorian suurimmalle lukemalle.
116 cm jo. Hyi kamala.

Lupasin aiemmin jo palata neuvolakuulumisien kera tiistaina. En palannut, ja syy siihen on tämän synkistelyn lisäksi huoli, joka neuvolakäynnillä tuli. Lääkäri katseli vauvaa ultralla ja mittaili reisiluuta ja vatsanympärystää, ja sai mitat vastaamaan rv 32-33!!! Eli n. kk pienempää mitä vauva oikeasti on. Tämä herätti itsessä huolen, mutta lääkäri sanoi ettei tarvi huolestua. Kotona soitin vielä synnärille, koska paniikki alkoi nousta. Jos painoarvio on rv 36+4 vain reilu 2kg, niin onhan se ihan liian pieni! Synnäriltä sanoivat, että varmaan vain mittavirhe, mutta pyydä ihmeessä lähete että pääset parempaan ultraan ja saat mielenrauhan. Soitin sitten neuvolaan, josta kukaan ei suostunut lähetettä tekemään äitiyspolille. Ei kuulemma aihetta. 

Niimpä päädyin menemään yksityiselle heti seuraavana päivänä, ja onneksi menin. Koko yö meni valvoessa ja pelätessä, ja samaa rataa olisi varmasti jatkunut jos oisin odotellut vain synnärille siinä uskossa että kaikki on hyvin. No, kaikkihan oli hyvin kuitenkin. Vauva vastasi vähän pienempää kuin keskimäärin kyseisillä viikoilla, mutta niin vähän että ihan normaalia. Isoveljiensä tapaan tästäkin pojusta on tulossa siro vauva, painoarvio oli siis 2,6kiloa. Huomattavasti lohdullisempi arvio kuin se neuvolan antama. Helpotti niin, että lähes itku tuli ♥ Lompakko keveni kummasti tuolla reissulla, mutta tieto siitä, että meidän pojalla on kaikki hyvin oli todellakin jokaisen euron arvoinen. 

Tämä naistentauteihin ja synnytyksiin erikositunut lääkäri antoi kyllä melkoiset nuhteet neuvolan toiminnasta. Sanoi, ettei saisi lähteä edes tekemään arvioita asiaan perehtymättä ja huonolla ultralla. Ja jos sen tekee ja noin paljon viikkoihin tulee heittoja, pitäisi AINA lähettää eteenpäin eikä jättää tutkimatta.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääasia että saatiin kuitenkin varmuus asioihin.

Ainiin ja se kohdunsuun tilanne. Arvatkaa, onko turhauttavaa kun oot kärvistelly joka ikinen päivä supisteluiden kanssa tammikuusta asti, välillä enemmän välillä vähemmän ja joutunut olemaan kuukausitolkulla niiden vuoksi sairaslomalla, ja sitten kuulet rv 36+4, ettei vieläkään ole tapahtunut mitään. Ei siis yhtään mitään. Ei mitään. Ei oo alkanu ees paikat pehmenemään. Ei merkkiäkään siitä, että synnytys alkais ikinä. Aina toitotetaan että "jokainen harjoistussupistuskin on pois siitä lopullisesta työmäärästä, ota ne ilolla vastaan". Ei ole. Mun supistelut näiden kuukausien aikana on ollut pelkkää kettuilua mun keholta. Olin turhaan poissa töistä, vältin turhaan liikuntaa... Pelkäsin ja jännitin turhaan. Ja nyt kun ei tarvi huolehtia, mä vain kärvistelen kipujen ja tukalan olon kanssa. Turhaan. 

kypsän, 26vuotiaan äiti-ihmisen mielentila.

Tässä mun kuulumiset. Valivalivalia, mut parempaan ja kypsempään en enää pysty. 

Kiitos ja anteeksi. Lupaan olla joskus vielä normaali minä.