Kun äiti tekee yötöitä

Sain vajaa pari vuotta sitten työtarjouksen, yöhoitajaksi paikkaan, jossa asuu kehitysvammaisia. Työpaikka oli itselle tuttu jo ennestään, olinhan siellä viettänyt lukuisia tunteja pätkätöiden merkeissä vuosina 2005-1010. Olin juuri valmistumassa toisesta ammatillisesta koulutuksesta, ja olin ajatellut että vaihdan paikkakuntaa ja perustan oman hierontayrityksen. Jotenkin kummasti kuitenkin vakituinen työ ja säännölliset tulot houkuttivat vuosien pätkätöiden, opintotukien, äitiyspäivärahojen ja työttömyyskausien jälkeen. Päätin ottaa työn vastaan. Ja ehkäpä tuoreella rakkaudellakin oli vaikutusta siihen ettei naapurikaupunkiin muuttaminen enää niin paljon houkutellutkaan ;)

Päätös yötyön aloittamisesta ei ollut kuitenkaan yksinkertainen.

Ensin piti selvittää lasten hoito yöaikaan. Omat vanhempani ovat yhä tiiviisti työelämässä, joten heidän varaan ei paljon luonnollisestikaan voinut laskea. Pojat olivat jo vourohoitoryhmiksessä olleet kirjoilla vuoden, ja sitä kautta selvittelin että yöhoito heille on mahdollista. Ryhmis on auki tarvittaessa ympäri vuorokauden.

Sitten piti miettiä, oonko valmis laittamaan lapseni yöhoitoon? Miten he sen ottavat? Lapset olivat kuitenkin tottuneet yökyläilemään ja heillä on aivan mainioita hoitotätejä joten tiesin asian hoituvan hyvin :)

Aloitin tämän yötyön heinäkuussa 2011. Mun lisäksi on toinen yökkö, joten kumpikin meistä tekee keskimäärin 15 yövuoroa/kk. Kuulosti sopivalta, ja ajattelin miten paljon mulle jääkään vapaa-aikaa kun puolet kuukaudesta on käytännössä vapaata ja iltapäivät ja illat yövuorojen välissäkin saa viettää lasten kanssa. Hurrasin, että mullehan jää hirveesti aikaa tavata myös ystäviä. Uskoin tehneeni mahtavan ratkaisun, mutta oliko se sitä?

Eipä ollut ei. 

Ensimmäinen puoli vuotta oli ihan kivaa. Tuntui että opiskeluvuoden jälkeen rahaa oli hirrrrveesti. 

Jännä juttu että sittemmin oon huomannut tekeväni työtä naurettavan pienellä palkalla, ah ja ylistys yksityisen sosiaali- ja terveysalan palkkaus!

Kotona vallitsevan jatkuvan hälinän ja uhmailujen jälkeen oli lähes rauhoittavaa istua 8h yössä päivystämässä toisten unta. 

Jännä juttu, että pidemmän päälle tää seurankipee akka on tajunnut tän istumisen pyhäs hiljaisuudes olevan aika hemmetin tylsää. 

Oli mukavaa huomata, että tässä päivystäessä oli aikaa tehdä vähän omiakin juttuja samalla. Ekan syksyn aikana tuli kudottua muistaakseni 11 kaulahuivia. 

Jännä juttu, ettei kudinpuikot oo enää hirveesti sen jälkeen napannut. Jossain se raja menee..

Ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Mutta järjettömien maratonpostausten välttämiseksi kokoan listan tämän yötyön miinuspuolista:

-Epäsäännöllinen rytmi. Yövuoroja teemme n. 2-4 yötä putkeen, jonka jälkeen on 2-4yötä vapaata. Yleensä yököt tekee viikko-viikko, mut meille se ei sovi. En voisi pitää pieniä lapsia viikkoa yöhoidossa.

- Jatkuva väsymys. Yövuorojen jälkeen ehtii nukkua 5-6,5h, kunnes kello jo soittaa lapsia hakemaan. Joskus  unet jää vieläkin vähemmälle. Ensimmäisenä vapaana ei uni todellakaan tule illalla helposti. Yöunet jää vähiin, sillä aamulla on kuitenkin noustava lasten kanssa. Viimeisenä vapaa-aamuna heräät taas ennen 8, hoidat päivän hommat ja illalla et todellakaan ehdi nukkua ennen yövuoroa. Kun joskus nukkumaan taas pääset, oot ollut liki vuorokauden jo hereillä. Ja sitten nukut taas sen 6h. Niin että mikä univelka?

- Väsymyksestä johtuen vapaapäivät menee usein kotona haahuillessa,yhtä koomailua. Ei todellakaan jaksa raahautua kyläilemään kovin usein. Pojan eskari, lasten harrastukset, kaupassakäynti ja kotityöt vie ihan ne viimeisetkin energianrippeet. Oon epäsosiaalistunut. En jaksa usein ees puhua puhelimessa. Ja kun yöllä jaksais, ei juuri juttuseuraa löydy. Muut nukkuu ku mä valvon ja toisinpäin.

- Palkka. Törkeen surkee. Voiko sitä paremmin kuvailla? Julkisella puolella kouluttamattomatkin saavat parempaa palkkaa kuin me, koulutetut lähihoitajat jotka tekevät vielä yötyötä. Arvostus huipussaan, not.

- Kroppa kärsii. Aineenvaihdunta on sekaisin. Ruuansulastus on sekaisin. Lihakset jumiutuu jatkuvasti istumisesta. Väsymys lisää stressiä. Verenpaineetkin on välillä koholla, mitä ne ei olleet ees raskausaikana. Rytmihäiriötkään ei oo tuntematon käsite.

- Ammattitaito laskee. Työssä ei ole ammatillisia haasteita. Tässä työssä et pysty kehittymään. Paitsi valvomisessa ja ehkä ideapankin rikastumisella kun väkisin koitat keksiä jotain hohdokasta tekemistä. Pakollisten työtehtävien hoitoon menee yön aikana enintään pari tuntia. Muu aika on vain päivystämistä jos ei asukkaiden kanssa ihmeempää tule. Ja harvoin tulee. Tää on tylsää. 

- Masentaa. Tää on yksinäistä. Ei ole oikeastaan työkavereita. Ei työtoverillista tukea, jos yö onkin ollut rankka. Et voi oikein purkaa kenenkään kanssa tuntoja, etkä saa tukea vaikeassa tilanteessa. On pärjättävä yksin. Näitä tilanteita on tosi harvoin, mutta vastuussahan mä näistä olen ihan yksin. Yöllä.

Ja kun päivisinkään et jaksa kyläillä, jää aikuiskontaktit vähiin, ja nekin yleensä puhelimen välityksellä. Masentaa. Ihan oikeesti. On aika orpo olo :)

Mutta onko tässä työssä sitten mitään hyvää? Koitetaampa listata:

+ Aikaa lasten kanssa jää paljon. Yövuorojen välissäkin mulla on aikaa lapsille n.7h heidän hereilläoloajastaan. Se on aika paljon, jos vertaa siihen että tekisin esim 8-16 työpäiviä. Yhteinen hereilläollessa vietetty aika jäisi n. 3-4tuntiin.

+ Käytännön asioita on helppo päästä hoitamaan, kun vapaapäiviä osuu paljon viikolle. Virastot ja muut on auki, mutta mä ehdin käymään niissä. Öisin on myös helppo suunnitella häitä, mutta sekin suunnittelu loppuu kohta :D

Hmm. No eipä niitä muita hyviä puolia enää tuu vastaan. Ei vaikka miten tässä koitin kaivella. Kivi ei muutu tikkariks vaikka miten haluis. 

Toivottavasti pian pääsen muihin töihin. Kolme hakemusta on vetämässä. Kumpa ees jokin nappais. 

Melkein mikä muukin työ kävisi, että sais vähän paremman rytmin elämään. Kun ei vain oikeesti enää jaksa valvoa. Mutta jos lasten parista löytyis työ, yks unelma ois taas täyttynyt ♥

Tästä tuli nyt kuvaton postaus. Tylsää, niin kuin tää työkin ;)